Onko huippu-urheilua olemassa ilman todellista kilpailua? Kipeä kysymys, jonka kanssa suomalainen jääkiekkoperhe on joutunut pähkäilemään siitä lähtien, kun SM-liiga pisti porttinsa kiinni. Kun päätös nuijittiin pöytään 20.4.2000, jäi ilmaan leijumaan vielä avoimen hakumenettelyn mahdollisuus. Myöhempi historia on osoittanut, kuinka marginaalinen tuo mahdollisuus on ollut.

Seitsemän kauden aikana säppi on nykäisty auki vain kertaalleen: NHL:n työsulkukauden päätteeksi keväällä 2005, jolloin KalPa palasi pääsarjan parrasvaloihin. Viime kauden päätteeksi pelattiin yhden kauden hairahdukseksi jääneet irvokkaat tasonmittauspelit, mutta runsaan vuoden päästä päästään taas itse asiaan.

Liigakarsinnat palaavat pääsarjan ja kansallinen kakkostason välille. Ja sillä samalla siunaamalla myös eurooppalaista joukkuelajien kulttuuriperimää kunnioittava kilpaurheilu palaa suomalaiseen huippukiekkoiluun. Perimä, joka sisältää sarjapelaamisen perimmäisen ja ikiaikaisen jännitteen; niin nousemisen mahdollisuuden kuin putoamisen pelotteen.

Karsintojen palaaminen kalenteriin on Mestiksen suuri momentum. Sarjan julkisuusarvo kasvaa kertalaakista aivan uusiin sfääreihin. Näkyvyys on myös kaksiteräinen miekka, joka pitää sisällään houkutuksen käytettävissä olevia resursseja rajumpiin satsauksiin. Kiusaus kertapanosten kasvattamiseen on kova.

Organisaatiot, jotka oivaltavat omat voimavaransa ja pelaavat niiden ehdoilla, ovat vahvoilla. Jos mopo taas karkaa käsistä, voivat seuraukset olla kohtalokkaita.

Niin tai näin; pitkällä tähtäimellä karsintojen palaaminen sisältää enemmän mahdollisuuksia kuin uhkakuvia. Kilpaurheilun lainalaisuudet pitävät puolestaan huolen siitä, että organisaatioiden hierarkia päivittyy aina, kun voimasuhteissa tapahtuu muutoksia.